torstai 15. lokakuuta 2015

Shokkimediaa

Olen seurannut julkista keskustelua maassamme joka on varsinkin pakolaiskeskustelun myötä äitynyt uusiin mittapuihin. Sosiaalinen media tarjoaa kanavan jokaiselle yksilölle tuottaa ajatuksensa useiden tuhansien ihmisten ihmeteltäväksi sekunneissa, sen suurempaa niitä ruotimatta. Tämä luo sosiaalisen verkostoitumisen kautta lumipalloefektin, tilanteen jossa omaa mielipidettä esitellään julkisella foorumilla ja se lähtee tästä leviämään kulovalkean tavoin.

Useissa kirjoituksissani sivuamani seikka siitä että ihmiset ovat taipuvaisia löytämään perusteluja valitulle katsantokannalleen poissulkien tämän kanssa ristiriidassa olevia asioita näyttäytyy juuri tässä yhteydessä vahvana. Julkinen keskustelu pakolaisista tuntuu omaavan tasan kaksi leiriä: Ei tänne, ja kaikki tänne.

Nämä linnoittautuneet mielipiteet toimivat pääasiallisesti sosiaalisessa mediassa juurikin sellaisina kuin ne ovat: mielipiteinä. Ongelmana vain tulee psykologisesti meillä y-sukupolven edustajilla jotka olemme kasvaneet kirjoitetun faktatiedon parissa. Olemme oppineet siihen että kun luemme poliittista manifestia tai kirjoitusta, aktivoi tämä mielessämme automaattisesti luottamuksellisen ajatuskulun. Kuitenkin sosiaalisen median myötä olemme saapuneet tilanteeseen jossa suurin osa vastaanottamastamme kirjoitetusta informaatiosta ei ole mitään muuta kuin kirjoittajansa henkilökohtaista mielipidettä. Mielipidekirjoitukset sellaisenaan eivät ole uusi juttu, niitä on ollut aina ja tulee olla jatkossakin. Ongelmalliseksi yhtälön tekee se tosiasia että nykyinen informaatioteknologia mahdollistaa sen että ihminen esittää suutuspäissään mielipiteen, josta toinen henkilö tykkää ja jatkaa levitystä edelleen. Pahimmillaan toiminta etenee siihen että pian on syntynyt ryhmittymä joka havainnoi juurikin alkuperäisen mielipiteen kanssa samansuuntaisia ilmiöitä ympäristöstä, pois sulkee muut ja on asiastaan hyvin äänekäs, kuitenkaan loppujen lopuksi perehtymättä sen suuremmin aiheeseen.

Tämä on mielestäni syy miksi julkista keskustelua on jouduttu rajoittamaan. Monet uutispalvelut ovat sulkeneet kommenttiosioitaan tietyistä uutisista. Tämä on mielestäni hyvin surullista sillä tällöin julkinen media muuttuu vahvasti julkisesti kontrolloiduksi. Räikein ilmenemismuoto tästä mielestäni on se että kommentointimahdollisuus on poistettu nimenomaisesti tietyistä jutuista. Tämä luo tilanteen jossa tietyistä aiheista keskusteleminen muuttuu kielletyksi.

Julkinen mediakeskustelu aiheen ympärillä ruokkii myös tällaista vastakkainasettelua aivan tietoisesti, sillä uutisia molemmat näkökannat huomioivista ratkaisuista ei kannata kirjoittaa, niillä ei myydä lehtiä. Hyvänä esimerkkinä tästä on viimeisin pakolaisten syömälakkouutisointi jossa itse tilanteesta uutisoitiin kattavasti, tämän selitykseksi kuultiin useampaa asiantuntijaa, kuvattiin sitä mitä ruoka todellisuudessa on, pohdittiin sitä miten huonosti asiat todellisuudessa ovat, kerrottiin pakolaisten tarjoamista ratkaisuista tilanteeseen ja mitä nämä 70 protestoivaa pakolaista ovat saaneet aikaan. Ja kaikki tämä saatiin aikaan alle 100 pakolaisen toimesta kahdella eri paikkakunnalla.

Maahan nyt tulleiden pakolaisten määrä on jotakin varsin toista.

Ja mieleeni kuitenkin hiipii tässä vihervasemistolaisen median ajassa se että mikäli samaa tilannetta olisi esitetty kantasuomalaisille, saaden n, 4,4 miljoonaa vastausta siihen mitä mieltä ovat kouluruuasta tai siitä että jos heille hätätilanteessa tarjottaisiin lämmin paikka jossa nukkua, ruokaa ja vielä rahaa niin olisiko tämä päässyt uutisiin?




maanantai 12. lokakuuta 2015

Poliittispsykologinen katsaus

Jäin pyörittelemään ajatusta perussuomalaisten nykytilasta blogikollegani Yrjöperskeleen kirjoituksen jälkeen, yritin kommentoidakin, mutta tämä tuntui vain paisuvan joten päätin siirtää kommentoinnin aiheuttaman ajatusvyöryn ihan omaksi postauksekseen.

Kuten lukijani tietävät tuppaan ajoittain tarkastelemaan asioita varsin laajoista näkökulmista. Itselleni yksi tyypillisimmistä näkökulmista on se kun lähdetään soveltamaan yritysmaailman lainalaisuuksia ja psykologista näkökulmaa poliittiseen tai ihmisryhmän sisällä tapahtuvaan toimintaan. Jäin kirjoituksen jälkeen pyörittelemään ajatuksia siitä mikä todellisuudessa vaikutti siihen missä perussuomalaiset tällä hetkellä rypevät.

Perusteltujen teemojen saattelema nousukiito uhkaa nyt päättyä tähdenlennoksi. Myönnän itsekin toivoneeni jotakin muuta. Vaikka en tunnusta olleeni koskaan fanaattisesti perussuomalaisten mandaatin kannattaja, niin voin avoimesti tunnustaa äänestäneeni heitä, ei siis siksi että heillä jokin heidän edustajistaan olisi mitenkään erityisen puoleensavetävä tai mandaattinsa niin lähellä sydäntäni, vaan lähinnä siksi että poliittinen Pyhä Kolminaisuus tuli saada rikottua jotta minkäänlainen muutos mahdollistuisi. Pettymys siitä mitä perussuomalaiset lopulta toimitti kaikkien lupauksien, uhkauksien ja mesoamisen jälkeen uhkaa kutistua nyt säälittäväksi vaalivalheiden selittelyteokseksi.

Päätin siis lähteä tarkastelemaan perussuomalaisten poliittista kehitystä siltä kuuluisalta yrittäjyyspsykologiselta näkökulmalta:

Mikäli aiotaan tuottaa jotakin uutta tarvitaan yleensä 3 tekijää:

Agitaattori, henkilö tai asia joka tuo esiin, kärjistää ja jatkuvasti muistuttaa siitä miksi muutos on tarpeellinen.

Vakiinnuttaja, henkilö, tilanne, tai asia joka vakiinnuttaa Agitaattorin toiminnan seurauksena syntyneen muutoksen.

Kehittäjä, henkilö, asia tai tilanne joka ajaa vakiinnuttajan luoman tilanteen kehittämistä edelleen ja luo uusia ajatuksia perustaen ne vanhoihin.

Kokemukseni mukaan se tilanne jossa nämä kaikki kolme tekijää yhdstyisivät samassa henkilössä on verrattavissa 6 perättäiseen lottovoittoon samalle henkilölle, ja tässäkin tapauksessa henkilön mielenterveys todennäköisesti olisi pettänyt jo paljon ennen tilannetta jossa hän pystyisi ominaisuuksiaan hyödyntämään sillä kussakin prosessin vaiheessa johtajalta vaaditaan erilaisia luonteen ja psyykeen piirteitä.

Ongelma on mielestäni seuraava:

Alussa oli Soini, agitaattori.

Kun ihminen lähtee ajamaan agendaa, joka vaatii pitkäjänteistä työtä, yleistä kannatusta ja massiivista toimintaa, tarvitaan vahva johtohahmo, sellainen joka aiheuttaa toimintaa, sellainen joka ärsyttää, aiheuttaa medianäkyvyyttä, sellainen joka ei pelkää tehdä itsestään ajoittain julkista pelleä. Tähän rooliin Soini istui loistavasti. Soini nostatti niskakarvoja julkisilla jyrkillä mielipiteillään. Soini pysyi julkisessa puheessa vuodesta toiseen siitä huolimatta että hän oli ajoittain vain takapenkiltä huutelemassa.

Agitaattorille tyypillistä on se että hän osaa lukea yleisöään, hän osaa valita oikeanlaiset sanamuodot, osoittaa kertomansa viestin juuri oikein suhteessa yleisöönsä ja toimii hyvin mukaansa tempaavana ärsykkeenä.

Agitaattorin toiminta on kuitenkin ennen kaikkea yksilö- tai asialähtöistä. Kaikki huomio keskittyy siihen yhteen yhteisesti asiaa eteenpäin vievään tekijään, siihen mikä nostaa ihmisten mieltä kaihertaneen epäilyksen ongelmaksi joka täytyy muuttaa.

Tällainen johtajuusmalli palveleekin ainoastaan "perustus toiminnan kehitysvaihetta" - kun halutunlainen kehitys on saavutettu, tullaan vakiinnuttamisen tilaan. Tilaan jossa tarvittaisiin johtajaa joka pitää kiinni aiemmin sovitusta, joka toteuttaa niitä kaikkia lupauksia joita on annettu kyseiseen tilaan pääsemiseksi, johtajaa joka ottaa rukkaset kourasta ja ryhtyy tuottamaan sitä mitä on aiemmin myyty.

Tässä on mielestäni menty vikaan. Mikäli asiaa tarkasteltaisiin puhtaasti yritysmaailman laialaisuuksien näkökulmasta niin nyt areenalle talutettaisiin toimija joka kykenee vakiinnuttamaan toiminnan. Alkuperäinen halutunlainen tila voidaan katsoa saavutetuksi: perussuomalaiset ovat hallituksessa.

Se missä mentiin vikaan oli mielestäni se ettei Soinia poistettu palliltaan silloin kuin halutunlainen muutos oli saavutettu. "Pallilta pudottamisen" käsite on mielestäni näissä yhteyksissä harhaanjohtava ja leimaava. Soini on mielestäni juurikin provokatiivinen muutosjohtaja, ja ennen kaikkea myyntimies. Soini palveli tarkoitustaan hyvin, hän ärsytti, hän ajoi ihmisiä toimimaan ja hän teki itsestään säännöllisesti pelleä. Näin ollen hän teki sen mitä häneltä odotettiin varsin kiitettävästi. Ongelma on vain siinä että agitaattorin pitäisi ymmärtää poistaa itsensä yhtälöstä jotta hänen ajamansa asia oppisi elämään itsenäisesti. Niin kauan kun tämä agitaattori on yhtälössä mukana, keskittyy koko päätöksentekoprosessi ja muutoksen eteenpäin vieminen häneen. Agitaattori johtaa aina muutosta ja hänelle on tyypillistä, ja hyvin tarpeellista, kyky kääntää suuntaa sen mukaan mitä ympäristö vaatii, muokata joukkojensa mielipiteitä ja ohjata laivaa siihen suuntaan mitä kautta tavoitteisiin päästään. Ongelmaksi tässä tulee se ettei agitaattoreista tule hyviä vakiinnuttajia. He hakeutuvat luonnostaan joko räikeisiin konflikteihin, tai yrittävät päästä mahdollisimman vähällä vaivalla lähemmäksi päämääräänsä.

Suurimman ongelman agitaattorijohtoinen toiminta osoittaa siinä että kun alkuperäiset yhdessä sovitut asiat on agitaattorin johdolla saavutettu, alkaa agitaattori yleensä tavoittelemaan henkilökohtaisia päämääriään ja jos hän on tottunut ratsastamaan joka asiassa vuosia joukkojen keulilla niin miksi joukkoja ei sitten ottaisi mukaan näihinkin taisteluihin?

Oletteko koskaan miettineet miksi yritysten hallituksissa on niin paljon yrityksen perustajajäseniä? Usein jopa enemistöomistajana, mutta toimitusjohtaja tulee muualta?